Hain joku viikko sitten laumani jatkeeksi piskuisen bew-tytön. Tytön suku on taustoiltaan oikeastaan puhtaasti Jenni Ahtolan kasvatteja, mutta Jenni ei kuitenkaan ollut vaavin kasvattaja. Tästä syystä Tiina pyysi, että en pitäisi tyttöä, sillä Tiina haluaisi sijoittaa minulle sekä naaraita että uroksia. Ja tämä pieni sitten omistaa niin erilaisen bakteerikannan, että se voisi tuoda Tiinan kasvateille sellaisia tauteja, joita nämä eivät pysty käsittelemään.
Jouduin siis miettimään omaa laumarakennettani ja jaksamistani, kuinka monta rottaa pystyn pitämään ja niin edelleen. Lopulta päädyin siihen lopputulokseen, että pienelle, pehmoiselle vauvalle piti etsiä sijoituskoti. Ja tänään vein vaavini, viimeiset päivät myös vintiöksi kutsutun kaunokaisen, Helsinkiin.
Harmittaa ja surettaa, vaikka tiedän, että päätös oli oikea. Tuntuu pahalta luopua yhdestäkään rotasta, edes tällä tavalla. Ja kuitenkin mietin samalla, että jaksankohan oikeasti näin monen rotan kanssa? Voivatko rottani hyvin, käsittelenkö niitä tarpeeksi? Pitäisikö minun sittenkin pienentää laumakokoani, kenties luopua jommasta kummasta sukupuolesta kokonaan? Pitää korkeintaan neljää tai viittä rottaa? Uroksia on tällä hetkellä 3 + 2, naaraita 8. Uroslauman nuorin jäsen on Kelmi, joka on kohta sekin vuoden ikäinen. Hiisi on ensi kuussa puolitoistavuotias. Hiiden emo, Taika, on naaraslauman matriarkka, mutta ei johtaja. Siinä roolissa taitaa olla Danae. Taika on syyskuussa 2-vuotias. Naaraslauman nuorimmat ovat sitten Hera, Rätti ja Riepu. Ja nekin ovat jo yli puolivuotiaita. Pojat eivät ole enää poikia, vaan papparaisia jo, vaikka vain Hiisi alkaa vähitellen esitellä vanhusmaisia piirteitä.
Surullista, miten laumat vanhenee. Se tuo mukanaan rottien vähittäisen poistumisen, mikä on aina yhtä vaikea paikka. Joka kerta menettää yhden rakkaansa, ja samalla osan sydämestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti