Koiranpentuja ja muuta mukavaa

Jep, taas on päivitysväli jotenkin venähtänyt tarkoitettua pidemmäksi. Syy tosin ei  löydy rotista vaan siitä pienestä yksityiskohdasta, että minä kirjoitan parhaimmillaan graduani. Ja kun muussa elämässä sattuu ja tapahtuu, niin kirjoittamaan ehtiminen onkin jo hieman haastavampaa.

Joka tapauksessa, elämä rottien kanssa rullaa omalla painollaan. Pikkupojat eivät yllättäen olekaan enää niin pieniä ja Hallakin on jo saanut aikuisen rotan piirteet. Sen turkki on aivan upea ja Hallasta onkin kasvamassa varsinainen herrasmies. Dio sen sijaan ei tunne käytöstapoja muistavan, sillä poika tuntuu uskovan, että minä olen rotta enkä ihminen. Sen takia minuakin haastetaan leikkimään hieman rajummin kuin olisi edes tarve ja pojan palauttaminen ruotuun ei onnistu kuin hetkeksi tuon adhd-pakkauksen kanssa. Muuten Dio on kyllä hirveän hyväluonteinen otus, hirveä pussaamaan jos sitä vähänkään koskee tai rapsuttaa.

Mummulauman eloon saattaa kohtapuoliin tulla hieman uutta eloa kun joukkoon mahdollisesti liittyy uusi eläkeläismummeli. Siitä kuitenkin enemmän myöhemmissä päivityksissä.

Niin... Päivitykset ovat olleet tauolla senkin takia, että täällä tosiaan sattuu ja tapahtuu. Yksi kyseisistä tapahtumista oli se, että tänne ilmestyi koiranpentu. Rina on 4 kk ikäinen sekaroituinen narttupentu, jonka rotusekoituksia voinee vain arvailla. Ulkonäöltään pentu muistuttaa lähinnä saksanpaimenkoiran ja kotitontun sekoitusta, mutta eräs toinen ihminen on näkevinään siinä hollanninpaimenkoiraa. Omat arvaukseni ovat ainakin saksanpaimekoira ja itäsiperianlaika, ehkä jopa rottweiler tai joku pienempi metsästyskoira jostain kauempaa. Emo kuulemma näyttää saksanmapaimenelta, mutta isästä ei ole tietoa. Rina tuli Venäjän rajan tuolta puolen (ei tarhalta) ja viipyi täällä viikon.

Jep, Rina oli taas näitä sijaiskotikoiria, joita minulle tulee silloin tällöin. Aluksi pentu oli hieman ujo ja arka, mutta viikon kuluessa Rinasta kuoriutui varsin tavallisen riehakas pentu. Sisällä. Ulkona tilanne olikin jo huomattavasti hankalampi, pahimmillaan (eli useimmiten) pääsimme lähimmälle ruoholäntille, jonne Rina teki tarpeensa ja sitten Rina jo kiskoikin minut sisälle. Ulkona kaikki oli pelottavaa: autot, polkupyörät, ihmiset, toiset koirat, kaukaa kuuluvat hälytysajoneuvojen äänet. Parhaimmillaan pääsimme n. 200 metrin päähän ulko-ovelta, jonka jälkeen minut kiskottiin kotiin. Tässä vaiheessa Rina melkein onnistui kuristamaan itsensä valjaillaan.

Viikko Rinan saapumisesta tuli kuitenkin tekstiviesti: Rina on saanut kodin. Toivottelen siis Rinalle hyvää matkaa ja toivon kovasti, että se ulkoilu helpottaa. Toivottavasti lumi ei ole pennulle liian pelottava kokemus.